Morituri te salutant

Yllä: Jyrki "Susimies" Vierelä, nyrkkeilijä omasta halustaan.

Kuolemaan menevät tervehtivät sinua (those who are about to die salute you), lausuivat Rooman gladiaattorit keisarille.

Tervehdys ei ollut fraasi vaan kuolemanvakava manifesti. Monen elämä päättyi taistelussa eläimiä tai toisia gladiaattoreita vastaan. Lauseen alkuperästä ei ole kiistatonta tietoa, mutta käyttäkäämme sitä nyt tässä tarkoituksessa.

Hävinnyt gladiaattori saattoi ansaita itselleen armahduksen. Jos hän taisteli urhoollisesti, saattoi keisari kansan reaktioita kuultuaan nostaa peukalonsa ylöspäin (ns. ”peukkujen pitäminen”), jolloin voittaja säästi alakynteen joutuneen hengen. Vastaavasti pelkuruus tai muutoin epäurhoollinen käytös saattoivat tuoda kansan ja sitä myöten keisarin tuomion.

Tänä päivänä alaspäin osoittavalla peukalolla tiputetaan kisailijoita tosi-tv:stä. Ehkä putoaminen jollekin on vähintään hetkellinen henkinen kuolema sekin.

Nyrkkeilijät ovat nykypäivän gladiaattoreita, sanotaan. Vertaus kuulostaa pelkältä markkinapuheelta, mutta siinä on tiettyä ideaa.

Ammattinyrkkeilijä ei mene kuolemaan, mutta loukkaantumiseen hän kyllä menee. Jokainen vastaanotettu isku tuhoaa aivosoluja varsinkin puhekeskuksesta ja muistista. Aivovaurion vaara on todellinen, ja joka vuosi otteluiden jälkeen myös kuolee ottelijoita.

Toki loukkaantumisia ja kuolemantapauksia sattuu muissakin lajeissa. Nyrkkeilyssä ne ovat kuitenkin suoraa seurausta toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on vahingoittaa vastustajaa. Nyrkkeily on väkivaltainen laji, jossa tehdään toiselle vahinkoa tämän sitä haluamatta.

Huomionarvoista on, että harvoin nyrkkeilijät haluavat vahingoittaa toista ihmisenä tai persoonana. Tällainen likainen puhe on lähinnä markkinapuhetta ennen suuria otteluita. Yleensä hävinnyt saa osakseen suurta kunnioitusta voittajalta. Nyrkkeilyn väkivalta on siten kontrolloitua ja säänneltyä väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisen terveyteen ja rooliin, mutta ei persoonaan ainakaan henkisessä mielessä.

Tällä tavalla nyrkkeilijän asema muistuttaa gladiaattorin tai pikemminkin antiikin soturin subjektia. Esimerkiksi antiikin soturikulttuuria tutkineen Aki-Mauri Huhtisen mukaan soturit elivät keskinäisen kunnioituksen tilassa, jossa vastustaja kohdattiin kasvoista kasvoihin tasavertaisena elävänä olentona. Tämä ei tehnyt sodasta mitenkään kauniimpaa, mutta kylläkin asemoi sotilaita suhteessa toisiinsa.

Tietysti tänäkin päivänä sotilaat kokevat keskinäistä arvostusta (”siviili ei voi tietää mitään eikä hänen kannata siis puhua asiasta mitään”), mutta vastustaja ei ole enää samalla tavalla tasa-arvoinen olento, vaan dehumanisoitu otus, joka on parasta tuhota nappia painamalla.

Ammattinyrkkeilijät tietävät, että laji on vaarallinen. He tietävät, että ottelut jättävät jälkensä. Kun ottaa tarpeeksi koppeja, lähimuisti huononee, puhe muuttuu hitaaksi ja joskus epäselväksi. Käytös saattaa ulkopuolisten mielestä olla ns. hönöä. Älyyn tai ajatteluun sinänsä otteleminen ei juuri näyttäisi vaikuttavan.

Olennaista on, että ottelijat tietävät seuraukset ja haluavat silti otella. En tiedä, kuinka moni nyrkkeilijä tietää syyn sille, miksi hän ottelee ja hajottaa terveyttään pala palalta (toki useimmat pyrkivät minimoimaan haitat suojaamalla mahdollisimman hyvin, mutta poistaa niitä ei voi).

Joillekin kyse on luultavasti puhtaasti halusta olla menestyvä urheilija ja toisten palvoma sankari. Toiset saavat lajista irti ehkä jotain syvempää. Nyrkkeilyottelut ovat rajakokemuksia, joissa vaara on todellinen, ja jotka siksi asettavat ihmiset suuren vakavuuden eteen. Tällaisissa tilanteissa ihminen voi oppia tuntemaan itseään, sillä hän joutuu liikkumaan oman fyysisen ja henkisen tekemisensä rajoilla. Ajattelevalle tulee eteen tilanne, jossa hän joutuu miettimään syitä ja seurauksia. Mikä olisi syy, jonka vuoksi ottelen, vaikka tiedän, että loukkaannun ja mahdollisesti pahastikin?

”Melontafilosofi” Doug Ammond esittää, että vakava vaikeiden koskien laskeminen tuo esiin ihmisestä puolia, jotka muutoin jäisivät piiloon. Koski vaatii täydellistä keskittymistä, luottamusta itseen, luottamusta toisiin ja suuremman voiman kunnioitusta. Rajoilla liikkuminen tuo esiin kysymykset motiiveista, etiikasta ja suhteesta luontoon. Epäilemättä tällainen voi kasvattaa ihmistä.

Lisäksi monelle on kyse puhtaasta fysiologiasta: adrenaliiniin jää koukkuun, ja ilman sitä olo on hermostunut ja jokseenkin tyhjä. En usko, että koukkuun jäämisestä on sinällään edes mitään haittaa – kunhan tunnistaa sen, mikä itsessä ajaa tekemään asioita ja pystyy tarvittaessa hallitsemaan tätä puolta. Muutoin ihminen on jonkin orja.

Nyrkkeilyssä on jotain samaa. Jotta seuraukset voi hyväksyä, pitää syiden olla hyviä. Ehkä otteleminen tekee syvällisellä tavalla ihmisestä sen, mitä hän on. Paternalistisen yhteiskunnan voi olla vaikea hyväksyä sitä, että ihminen valitsee tietoisesti tien, joka vahingoittaa häntä yhdellä tavalla mutta eheyttää toisella.

On sääli, että yleisö ei useimmiten näe tätä vakavaa aspektia, joka esimerkiksi nyrkkeilyyn liittyy. Yleisölle hävinneet nyrkkeilijät saavat turpaan, luulevat liikoja itsestään tai ovat ohi. He voivat olla myös nyrkkeilysäkkejä tai pettureita tai sitten tappio oli heille muuten vain aivan oikein. Kehtasivat herätellä meidän toiveita, siinä se taas nähtiin. Ei kannattaisi yrittää ja niin edelleen.
Yleisö on paitsi tuomari myös se verenhimoisin osapuoli. Muualtakin kuin nyrkkeilystä ovat tuttuja aina yhtä ilahduttavat kannustukset ”tapa se” tai ”lyö sitä”.

Ave Caesar, morituri te salutant. Nyrkkeilijät eivät ehkä mene kuolemaan, mutta he saattavat mennä terveytensä heikkenemiseen ja julkiseen nöyryytykseen. Ketä he sitten tervehtivät, kun keisaria ei ole? Osa ehkä tervehtii soturia itsessään, osa yleisöä, osa suurta rahaa. Ja ottelun jälkeen keisarin peukalo nousee tai laskee. Miten on laita Amin Asikaisen nyt?