Walpole ja Vanhanen

Yllä: Pääministeri Matti Vanh... eikun Robert Walpole (1676-1745)menetti luottamuksen.

Meneillään on demokratian kriisi, sanotaan.

Kyse on tietenkin vaalirahakohusta. Kaikki alkoi siitä, kun Keskustan Timo Kalli ilmoitti, että hän ei ole ilmoittanut vaalirahoitustaan, koska ilmoittamatta jättämisestä ei seuraa sanktioita. Olkoonkin, että toiminta muutoin oli laitonta.

Laki ei aina ole sama asia kuin moraali, mutta tässä kohtaa niillä saattoi olla jotain tekemistä keskenään.

Oli miten oli, Suomessa ei ehkä ole meneillään niinkään demokratian kuin parlamentarismin kriisi (demokratian kriisistä on vaikeampaa puhua jo siitä syystä, että politiikan teorian näkökulmasta ei ole mitenkään selvää, mikä on parasta tai toivottavinta demokratiaa - no, läpinäkyvyys on kieltämättä yksi useimmin mainituista kriteereistä).

Parlamentarismiin liittyy ajatus sellaisesta poliittisesta vastuusta, joka voi tulla poliitikkoa vastaan muutoinkin kuin vaaleissa. Kyse on poliittisesta ja moraalisesta luottamuksesta ja epäluottamuksesta parlamentin ja hallituksen tai sen yksittäisten jäsenten välillä.

Englantilainen ministeri Robert Walpole oli parlamentarismin ensimmäinen uhri, joka joutui siis eroamaan parlamenttinsa epäluottamuksen vuoksi vuonna 1742. Walpole oli pyrkinyt tiukasti lailliseen toimintaan, mutta korruptioepäilykset kaatoivat hänet.

Walpole menetti siis parlamenttinsa luottamuksen.

Suomessa epäluottamuslauseen saaminen näyttää olevan käytännössä mahdotonta. Hallitukset ovat enemmistöhallituksia, ja hallitukseen päässeet puolueet pitävät kynsin hampain kiinni asemastaan. Luottamuksen menettäminen tulee kysymykseen vain yksittäisten ministereiden kohdalla, ja siihenkin vaaditaan aivan tietynlaisia asioita.

Käytännössä luottamuksen voi menettää vain aiheuttamalla tarpeeksi suurta kohua eli esimerkiksi tekstiviestittelemällä tytöille (milloinkahan miehille tekstittely on yhtä suuri synti). Ilkka Kanervan tekstiviestiepisodissa oli kysymys siitä, että viestittelijän oma puolue kärsi asiasta, ja niin Kanerva sai mennä.

Poliittinen kiemurtelu, selvä asioiden ja rahalähteiden peittely sekä laittomuudet (rahoituksista olisi pitänyt ilmoittaa) tai esimerkiksi kummallinen huonomuistisuus korruptioon viittaavissa vaalirahoitusasioissa eivät nähtävästi ole sellaisia syntejä, jotka tekisivät puolue(i)elle tarpeeksi hallaa. Luulisi, että epäluottamusta herättävää voisi olla jo tuollainen huonomuistisuus - luulisi, että maata on vaikea johtaa, jos ei oikein muista, mitä viime vuonna tapahtui.

Ongelmana on tietenkin se, että huonomuistisuus koskee laajaa joukkoa poliitikkoja. Anneli Jäätteenmäen kohdalla tilanne oli taannoin siinä mielessä erilainen, että hän oli ongelmansa kanssa yksin, ja uhraus ei vahingoittanut puoluetta samalla tavalla.

Parlamentarismi on tässä tilanteessa vain retorinen temppu, jolla voidaan korostaa milloin mitäkin asian puolta. Sitähän toki on usein demokratiakin, kuten sanottua.

Sekin on muuten huomionarvoista, että kansan luottamuksen menetyksellä ei ole käytännön merkitystä. Kun pääministeri sanoo globalisaatiopalkinto kainalossaan, että "vaalit eivät ole suunnitelmissani", niin vaaleja ei tule. Ihmiset voivat paheksua pääministerin ylimielisyyttä, mutta se siitä. (Pohjimmiltaan tämä voi olla myös hyvä asia - Das Man ei aina ole oikeassa.)

Läpinäkyvyyden näkökulmasta käsillä oleva kriisi voi olla myönteinen asia. Toisiaan kyräilevät puolueet takaavat sen, että kaikki saavat sapiskasta osansa - tai sitten eivät. Yhtä lailla on mahdollista, että asia hymistellään kuoliaaksi, sillä kaikilla on omat luurankonsa kaapissa. Esimerkiksi "seminaarien" pito on ilman muuta korruptiivinen ilmiö, jossa yhteiskunnallisen vaikuttajan tapaamisesta on tehty rahalla ostettava hyödyke (kiitos, Petri). Seminaareja ovat järjestäneet muutkin kuin Keskusta ja Kokoomus, jotka toki ovat osanneet niiden organiseeraamisen hyvin.

Uusiin vaaleihin on vaikea uskoa. Suomessa eduskunta on hajoitettu viimeksi 1970-luvulla, jolloin Kekkonen teki muutenkin mitä tahtoi. Saa silti nähdä, natiseeko hallitus muutoin niitoksissaan. Pääministerin eroa on vaadittu ja melko perustelluilla syillä. Sikäli tämä voi olla näin lappilaisittain harmillinen asia, että Vanhasen hahmottelema "kolmas tie" vaikuttaa pitkästä aikaa ilahduttavalta idealta pohjoisen näkökulmasta. Idean takana on tietysti taloustaantuma, ja voi olla, että tällaiseen alueiden tasa-arvoa korostavaan hyvinvointikapitalismiin olisi muissakin piireissä haluja palata.

Takaisin vaalirahakohuun. Poliittista vastuuta ei siis näytä olevan juuri muusta kuin tekstiviestihommeleista. Aika näyttää, miten on juridisen vastuun laita. Lähiviikkoina voi tapahtua monenlaista.

Ja entäs sitten se itse rahoittamisen moraalinen ongelma? KMS, Nova ja muut sotkun keskellä olevat tahot olivat ilmeisesti osa yhtä projektia, jolla saatiin aikaan hyvä vaalitulos, mutta joka kaatui muun muassa median ja Timo Kallin ansiosta. Nyt puidaan sitten ay-liikkeen tukien moraalisuutta. Ongelmana on pidetty sitä, että jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, ja näin ollen valtio tukee ay-liikettä - siis veronmaksajien rahoja laajemminkin menee vasemmistoehdokkaille.

Sitä ei ole nostettu esille samalla intensiteetillä, että työnantajajärjestöt tukevat omia ehdokkaitaan, ja että valtio tukee myös yritystoimintaa monin tavoin. Näin ollen veronmaksajien rahoja menee siis myös työnantajajärjestöjen ehdokkaille. Samoin suurten kansainvälisten yritysten raha on ollut toistaiseksi piilossa. Kokoomus, olisiko täsmennettävää?

Sinänsä ay-liikkeen tuki työläistä edustavalle on ihan ok, kuten on myös elinkeinoelämän tuki yrittäjää edustavalle. Ay-liikkeen tuen kritisoijien soisi myös muistavan, että yksittäisillä työläisen ystävillä ei ole käytettävissään samanlaisia rahallisia resursseja kuin esimerkiksi suurilla yrityksillä.

Pesuveden mukana ei kannattaisikaan heittää mitä tahansa. Oman edustajan tukeminen lienee ihan hyväksyttävää, myös kollektiiveilta. Sen sijaan asioiden kytköksistä on hyvä jakaa tietoa, ja ennen kaikkea olisi tärkeää, että politiikan tekijät ovat edes puolirehellisesti sitä mitä ovat, ja että kaikkien tiedossa on myös se, keitä politiikkojen taustalla on.

Taustatoimijat voivat olla huonekalukauppoja, ammattijärjestöjä tai monikansallisia yrityksiä, mutta äänestäjien on vähintään tiedettävä, mitä ne ovat, ja mitä asioita ne haluavat ajaa poliitikkojen kautta. Jonkin Keskustan tapaisen yleispuolueen kohdalla ongelmaksi voi toki tulla se, ettei se itsekään tunnu aina tietävän, mitä se edustaa. (Ainakaan poliitikot eivät näy tietävän, kuka heille on rahaa antanut. Näin palkansaajana luulisin itse kyllä kiinnittäväni huomiota tilille kilahtaviin ylimääräisiin euroihin.) Keskustan outo asema kielii tietysti muutenkin puoluejärjestelmän epätarkoituksenmukaisuudesta. Oikeisto-vasemmisto - ristiriita lienee edelleen ajankohtainen, mutta miksi Suomessa ei ole esimerkiksi selkeämpää liberaali - konservatiivi -asetelmaa tai vaikkapa alueiden puolueita?

Vaan se parlamentarismin kriisi - se ei taida ratketa edes vaalirahoituksen avoimuudella. Millä keinoin välikysymykset lakkaisivat olemasta poliittista teatteria ja miten hallitusta voitaisiin vastuuttaa jo sen toiminnan aikana eikä vasta seuraavissa vaaleissa? Hallituksen kaatumisen ei pitäisi kenties olla helppoa, mutta ehkä sen pitäisi kuitenkin olla mahdollista muutenkin kuin hallituspuolueiden keskinäisen riitaantumisen johdosta.

Toinen vaihtoehto voisi olla palaamisessa määräenemmistöpäätöksiin eduskunnan useammissa päätösmenettelyissä. Näin oppositiollakin voisi olla poliittista vaikutusvaltaa ja hallituksenkin olisi pakko ottaa huomioon eriävät mielipiteet politiikan linjoja suunniteltaessa.

Kommentoijien muuten toivoisi pysyvän esitettyjen argumenttien analyysissa. Aktorin oma poliittinen tausta vaikuttaa hänen toimintaansa, mutta se ei disseminoi hänen esittämiään argumentteja. Kun argumentit on käsitelty, voi käydä käsiksi niiden esittäjän mahdollisiin omiin luurankoihin. Luurangot voivat tehdä argumenttien esittämistä ymmärrettäväksi, mutta itse väitteiden tai perustelujen pätevyyteen ne eivät vaikuta. Poliitikot tietenkin syyttävät toisiaan miten parhaiten keksivät, mutta esimerkiksi toimittajilta voisi odottaa jotain muuta.