Kaarina Hazard ja Tony Halme

Pakko ottaa blogi takaisin tauolta ei Haitin järkyttäväksi osoittautuvan tuhon vaan ihan kotoisen kohun vuoksi.

Tarkoitan tietysti Kaarina Hazardin kolumnia, jossa hän tuomitsi jyrkin ja monille ilmeisen vaikein sanankääntein median uutisoinnin Tony Halmeen kuolemaan liittyen. Hazardin mukaan Halmeesta rakennettiin hänen kuoltuaan sankarikuva lähinnä siitä syystä, että sekä hänen elämänsä että kuolemansa olivat sopivia sankaritarinalle. Tony Halme eteni ryysyistä rikkauksiin oman työnsä ja lihastensa voimalla, kävi läpi traagisen terveyden menetyksen ja vaipui yksinäisyyteen, jossa koki katkeran kuoleman. Näinhän kävi Elvikselle ja monelle muulle, kuten Hazard kirjoittaa.

Hazardin mukaan ongelma on siinä, että Tony Halme oli tosiasiassa muuta: sekakäyttäjä, laittomien aseitten harrastaja ja känninen sekoilija.

Kaikkea tätä Halme epäilemättä oli. Hazard on oikeassa myös siinä, että media ei ole välttämättä vastuullinen rakentaessaan sankaritarinoita. Sitä kiinnostaa kiinnostavuus, asioiden myyvä tulkinta. Sinällään tässä ei toki ole mitään uutta. Tragediat - myös ja nimenomaan inhimillisestä heikkoudesta johtuvat - olivat keskeinen osa jo antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuutta.

Kaikesta huolimatta Hazard unohtaa, että Halme oli myös todellinen oman elämänsä rakentaja - vaikka hän lopulta epäonnistuikin ja tuhosi itsensä. Hän oli myös erikoinen ja omalla tavallaan huomattava persoona, joka jollain omituisella tavalla uskoi itse tekevänsä asiat oikein ja toisin kuin muut. Se, ettei hän tähän kyennyt, on toinen asia. Hazardin mukaan Halme oli "vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin". Epäilen, että Halme itse - ja myös hänen äänestäjänsä - uskoivat olevansa jotain muuta kuin vitsi. En ole varma, tekeekö elämässä epäonnistuminen ja sekoilu mitättömäksi sen, että jossain vaiheessa on myös onnistunut ja uskonut aidosti itseensä. Onko siis kenen tahansa epäonnistujan aiempi onnistuminen vitsi?

Hazardin mediakritiikki on osuvaa ja painavaa. On sääli, että hän ei malttanut kirjoittaa kritiikkiään niin, ettei kuollutta miestä olisi leimattu välittömästi kuolemansa jälkeen sikaniskaksi ja vitsiksi. Suomalaisessa luterilaisessa kulttuurissa on paljon merkillisyyksiä, mutta yksi siihen liittyvistä kauniista tavoista on se, että kuolleista ei kovin helposti puhuta pahaa.

Toinen ilmiöön liittyvä kiinnostava seikka ovat Hazardin kirjoitusta kritisoineet ja toisaalta puolustaneet kirjoitukset. En tiedä, ovatko keskustelupalstat jonkinlaisia avohoidon korvikkeita vai oireellisia kuvastimia kansanmiehen/naisen sielusta, mutta kovin syvälle ei ole suomalainenkaan aggressiivisuus hautautunut. Toisen kuoleman toivomiseen ei paljoa tarvita.

Haitin tragedia saattaa osoittautua yhdeksi historian suurimmista inhimillisistä murhenäytelmistä. Täältä kaukaa Suomesta ei oikein voi kuin laittaa pienen avustuksensa keräykseen ja rukoilla ja toivoa parasta kärsiville.

Morituri te salutant

Yllä: Jyrki "Susimies" Vierelä, nyrkkeilijä omasta halustaan.

Kuolemaan menevät tervehtivät sinua (those who are about to die salute you), lausuivat Rooman gladiaattorit keisarille.

Tervehdys ei ollut fraasi vaan kuolemanvakava manifesti. Monen elämä päättyi taistelussa eläimiä tai toisia gladiaattoreita vastaan. Lauseen alkuperästä ei ole kiistatonta tietoa, mutta käyttäkäämme sitä nyt tässä tarkoituksessa.

Hävinnyt gladiaattori saattoi ansaita itselleen armahduksen. Jos hän taisteli urhoollisesti, saattoi keisari kansan reaktioita kuultuaan nostaa peukalonsa ylöspäin (ns. ”peukkujen pitäminen”), jolloin voittaja säästi alakynteen joutuneen hengen. Vastaavasti pelkuruus tai muutoin epäurhoollinen käytös saattoivat tuoda kansan ja sitä myöten keisarin tuomion.

Tänä päivänä alaspäin osoittavalla peukalolla tiputetaan kisailijoita tosi-tv:stä. Ehkä putoaminen jollekin on vähintään hetkellinen henkinen kuolema sekin.

Nyrkkeilijät ovat nykypäivän gladiaattoreita, sanotaan. Vertaus kuulostaa pelkältä markkinapuheelta, mutta siinä on tiettyä ideaa.

Ammattinyrkkeilijä ei mene kuolemaan, mutta loukkaantumiseen hän kyllä menee. Jokainen vastaanotettu isku tuhoaa aivosoluja varsinkin puhekeskuksesta ja muistista. Aivovaurion vaara on todellinen, ja joka vuosi otteluiden jälkeen myös kuolee ottelijoita.

Toki loukkaantumisia ja kuolemantapauksia sattuu muissakin lajeissa. Nyrkkeilyssä ne ovat kuitenkin suoraa seurausta toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on vahingoittaa vastustajaa. Nyrkkeily on väkivaltainen laji, jossa tehdään toiselle vahinkoa tämän sitä haluamatta.

Huomionarvoista on, että harvoin nyrkkeilijät haluavat vahingoittaa toista ihmisenä tai persoonana. Tällainen likainen puhe on lähinnä markkinapuhetta ennen suuria otteluita. Yleensä hävinnyt saa osakseen suurta kunnioitusta voittajalta. Nyrkkeilyn väkivalta on siten kontrolloitua ja säänneltyä väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisen terveyteen ja rooliin, mutta ei persoonaan ainakaan henkisessä mielessä.

Tällä tavalla nyrkkeilijän asema muistuttaa gladiaattorin tai pikemminkin antiikin soturin subjektia. Esimerkiksi antiikin soturikulttuuria tutkineen Aki-Mauri Huhtisen mukaan soturit elivät keskinäisen kunnioituksen tilassa, jossa vastustaja kohdattiin kasvoista kasvoihin tasavertaisena elävänä olentona. Tämä ei tehnyt sodasta mitenkään kauniimpaa, mutta kylläkin asemoi sotilaita suhteessa toisiinsa.

Tietysti tänäkin päivänä sotilaat kokevat keskinäistä arvostusta (”siviili ei voi tietää mitään eikä hänen kannata siis puhua asiasta mitään”), mutta vastustaja ei ole enää samalla tavalla tasa-arvoinen olento, vaan dehumanisoitu otus, joka on parasta tuhota nappia painamalla.

Ammattinyrkkeilijät tietävät, että laji on vaarallinen. He tietävät, että ottelut jättävät jälkensä. Kun ottaa tarpeeksi koppeja, lähimuisti huononee, puhe muuttuu hitaaksi ja joskus epäselväksi. Käytös saattaa ulkopuolisten mielestä olla ns. hönöä. Älyyn tai ajatteluun sinänsä otteleminen ei juuri näyttäisi vaikuttavan.

Olennaista on, että ottelijat tietävät seuraukset ja haluavat silti otella. En tiedä, kuinka moni nyrkkeilijä tietää syyn sille, miksi hän ottelee ja hajottaa terveyttään pala palalta (toki useimmat pyrkivät minimoimaan haitat suojaamalla mahdollisimman hyvin, mutta poistaa niitä ei voi).

Joillekin kyse on luultavasti puhtaasti halusta olla menestyvä urheilija ja toisten palvoma sankari. Toiset saavat lajista irti ehkä jotain syvempää. Nyrkkeilyottelut ovat rajakokemuksia, joissa vaara on todellinen, ja jotka siksi asettavat ihmiset suuren vakavuuden eteen. Tällaisissa tilanteissa ihminen voi oppia tuntemaan itseään, sillä hän joutuu liikkumaan oman fyysisen ja henkisen tekemisensä rajoilla. Ajattelevalle tulee eteen tilanne, jossa hän joutuu miettimään syitä ja seurauksia. Mikä olisi syy, jonka vuoksi ottelen, vaikka tiedän, että loukkaannun ja mahdollisesti pahastikin?

”Melontafilosofi” Doug Ammond esittää, että vakava vaikeiden koskien laskeminen tuo esiin ihmisestä puolia, jotka muutoin jäisivät piiloon. Koski vaatii täydellistä keskittymistä, luottamusta itseen, luottamusta toisiin ja suuremman voiman kunnioitusta. Rajoilla liikkuminen tuo esiin kysymykset motiiveista, etiikasta ja suhteesta luontoon. Epäilemättä tällainen voi kasvattaa ihmistä.

Lisäksi monelle on kyse puhtaasta fysiologiasta: adrenaliiniin jää koukkuun, ja ilman sitä olo on hermostunut ja jokseenkin tyhjä. En usko, että koukkuun jäämisestä on sinällään edes mitään haittaa – kunhan tunnistaa sen, mikä itsessä ajaa tekemään asioita ja pystyy tarvittaessa hallitsemaan tätä puolta. Muutoin ihminen on jonkin orja.

Nyrkkeilyssä on jotain samaa. Jotta seuraukset voi hyväksyä, pitää syiden olla hyviä. Ehkä otteleminen tekee syvällisellä tavalla ihmisestä sen, mitä hän on. Paternalistisen yhteiskunnan voi olla vaikea hyväksyä sitä, että ihminen valitsee tietoisesti tien, joka vahingoittaa häntä yhdellä tavalla mutta eheyttää toisella.

On sääli, että yleisö ei useimmiten näe tätä vakavaa aspektia, joka esimerkiksi nyrkkeilyyn liittyy. Yleisölle hävinneet nyrkkeilijät saavat turpaan, luulevat liikoja itsestään tai ovat ohi. He voivat olla myös nyrkkeilysäkkejä tai pettureita tai sitten tappio oli heille muuten vain aivan oikein. Kehtasivat herätellä meidän toiveita, siinä se taas nähtiin. Ei kannattaisi yrittää ja niin edelleen.
Yleisö on paitsi tuomari myös se verenhimoisin osapuoli. Muualtakin kuin nyrkkeilystä ovat tuttuja aina yhtä ilahduttavat kannustukset ”tapa se” tai ”lyö sitä”.

Ave Caesar, morituri te salutant. Nyrkkeilijät eivät ehkä mene kuolemaan, mutta he saattavat mennä terveytensä heikkenemiseen ja julkiseen nöyryytykseen. Ketä he sitten tervehtivät, kun keisaria ei ole? Osa ehkä tervehtii soturia itsessään, osa yleisöä, osa suurta rahaa. Ja ottelun jälkeen keisarin peukalo nousee tai laskee. Miten on laita Amin Asikaisen nyt?

Walpole ja Vanhanen

Yllä: Pääministeri Matti Vanh... eikun Robert Walpole (1676-1745)menetti luottamuksen.

Meneillään on demokratian kriisi, sanotaan.

Kyse on tietenkin vaalirahakohusta. Kaikki alkoi siitä, kun Keskustan Timo Kalli ilmoitti, että hän ei ole ilmoittanut vaalirahoitustaan, koska ilmoittamatta jättämisestä ei seuraa sanktioita. Olkoonkin, että toiminta muutoin oli laitonta.

Laki ei aina ole sama asia kuin moraali, mutta tässä kohtaa niillä saattoi olla jotain tekemistä keskenään.

Oli miten oli, Suomessa ei ehkä ole meneillään niinkään demokratian kuin parlamentarismin kriisi (demokratian kriisistä on vaikeampaa puhua jo siitä syystä, että politiikan teorian näkökulmasta ei ole mitenkään selvää, mikä on parasta tai toivottavinta demokratiaa - no, läpinäkyvyys on kieltämättä yksi useimmin mainituista kriteereistä).

Parlamentarismiin liittyy ajatus sellaisesta poliittisesta vastuusta, joka voi tulla poliitikkoa vastaan muutoinkin kuin vaaleissa. Kyse on poliittisesta ja moraalisesta luottamuksesta ja epäluottamuksesta parlamentin ja hallituksen tai sen yksittäisten jäsenten välillä.

Englantilainen ministeri Robert Walpole oli parlamentarismin ensimmäinen uhri, joka joutui siis eroamaan parlamenttinsa epäluottamuksen vuoksi vuonna 1742. Walpole oli pyrkinyt tiukasti lailliseen toimintaan, mutta korruptioepäilykset kaatoivat hänet.

Walpole menetti siis parlamenttinsa luottamuksen.

Suomessa epäluottamuslauseen saaminen näyttää olevan käytännössä mahdotonta. Hallitukset ovat enemmistöhallituksia, ja hallitukseen päässeet puolueet pitävät kynsin hampain kiinni asemastaan. Luottamuksen menettäminen tulee kysymykseen vain yksittäisten ministereiden kohdalla, ja siihenkin vaaditaan aivan tietynlaisia asioita.

Käytännössä luottamuksen voi menettää vain aiheuttamalla tarpeeksi suurta kohua eli esimerkiksi tekstiviestittelemällä tytöille (milloinkahan miehille tekstittely on yhtä suuri synti). Ilkka Kanervan tekstiviestiepisodissa oli kysymys siitä, että viestittelijän oma puolue kärsi asiasta, ja niin Kanerva sai mennä.

Poliittinen kiemurtelu, selvä asioiden ja rahalähteiden peittely sekä laittomuudet (rahoituksista olisi pitänyt ilmoittaa) tai esimerkiksi kummallinen huonomuistisuus korruptioon viittaavissa vaalirahoitusasioissa eivät nähtävästi ole sellaisia syntejä, jotka tekisivät puolue(i)elle tarpeeksi hallaa. Luulisi, että epäluottamusta herättävää voisi olla jo tuollainen huonomuistisuus - luulisi, että maata on vaikea johtaa, jos ei oikein muista, mitä viime vuonna tapahtui.

Ongelmana on tietenkin se, että huonomuistisuus koskee laajaa joukkoa poliitikkoja. Anneli Jäätteenmäen kohdalla tilanne oli taannoin siinä mielessä erilainen, että hän oli ongelmansa kanssa yksin, ja uhraus ei vahingoittanut puoluetta samalla tavalla.

Parlamentarismi on tässä tilanteessa vain retorinen temppu, jolla voidaan korostaa milloin mitäkin asian puolta. Sitähän toki on usein demokratiakin, kuten sanottua.

Sekin on muuten huomionarvoista, että kansan luottamuksen menetyksellä ei ole käytännön merkitystä. Kun pääministeri sanoo globalisaatiopalkinto kainalossaan, että "vaalit eivät ole suunnitelmissani", niin vaaleja ei tule. Ihmiset voivat paheksua pääministerin ylimielisyyttä, mutta se siitä. (Pohjimmiltaan tämä voi olla myös hyvä asia - Das Man ei aina ole oikeassa.)

Läpinäkyvyyden näkökulmasta käsillä oleva kriisi voi olla myönteinen asia. Toisiaan kyräilevät puolueet takaavat sen, että kaikki saavat sapiskasta osansa - tai sitten eivät. Yhtä lailla on mahdollista, että asia hymistellään kuoliaaksi, sillä kaikilla on omat luurankonsa kaapissa. Esimerkiksi "seminaarien" pito on ilman muuta korruptiivinen ilmiö, jossa yhteiskunnallisen vaikuttajan tapaamisesta on tehty rahalla ostettava hyödyke (kiitos, Petri). Seminaareja ovat järjestäneet muutkin kuin Keskusta ja Kokoomus, jotka toki ovat osanneet niiden organiseeraamisen hyvin.

Uusiin vaaleihin on vaikea uskoa. Suomessa eduskunta on hajoitettu viimeksi 1970-luvulla, jolloin Kekkonen teki muutenkin mitä tahtoi. Saa silti nähdä, natiseeko hallitus muutoin niitoksissaan. Pääministerin eroa on vaadittu ja melko perustelluilla syillä. Sikäli tämä voi olla näin lappilaisittain harmillinen asia, että Vanhasen hahmottelema "kolmas tie" vaikuttaa pitkästä aikaa ilahduttavalta idealta pohjoisen näkökulmasta. Idean takana on tietysti taloustaantuma, ja voi olla, että tällaiseen alueiden tasa-arvoa korostavaan hyvinvointikapitalismiin olisi muissakin piireissä haluja palata.

Takaisin vaalirahakohuun. Poliittista vastuuta ei siis näytä olevan juuri muusta kuin tekstiviestihommeleista. Aika näyttää, miten on juridisen vastuun laita. Lähiviikkoina voi tapahtua monenlaista.

Ja entäs sitten se itse rahoittamisen moraalinen ongelma? KMS, Nova ja muut sotkun keskellä olevat tahot olivat ilmeisesti osa yhtä projektia, jolla saatiin aikaan hyvä vaalitulos, mutta joka kaatui muun muassa median ja Timo Kallin ansiosta. Nyt puidaan sitten ay-liikkeen tukien moraalisuutta. Ongelmana on pidetty sitä, että jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, ja näin ollen valtio tukee ay-liikettä - siis veronmaksajien rahoja laajemminkin menee vasemmistoehdokkaille.

Sitä ei ole nostettu esille samalla intensiteetillä, että työnantajajärjestöt tukevat omia ehdokkaitaan, ja että valtio tukee myös yritystoimintaa monin tavoin. Näin ollen veronmaksajien rahoja menee siis myös työnantajajärjestöjen ehdokkaille. Samoin suurten kansainvälisten yritysten raha on ollut toistaiseksi piilossa. Kokoomus, olisiko täsmennettävää?

Sinänsä ay-liikkeen tuki työläistä edustavalle on ihan ok, kuten on myös elinkeinoelämän tuki yrittäjää edustavalle. Ay-liikkeen tuen kritisoijien soisi myös muistavan, että yksittäisillä työläisen ystävillä ei ole käytettävissään samanlaisia rahallisia resursseja kuin esimerkiksi suurilla yrityksillä.

Pesuveden mukana ei kannattaisikaan heittää mitä tahansa. Oman edustajan tukeminen lienee ihan hyväksyttävää, myös kollektiiveilta. Sen sijaan asioiden kytköksistä on hyvä jakaa tietoa, ja ennen kaikkea olisi tärkeää, että politiikan tekijät ovat edes puolirehellisesti sitä mitä ovat, ja että kaikkien tiedossa on myös se, keitä politiikkojen taustalla on.

Taustatoimijat voivat olla huonekalukauppoja, ammattijärjestöjä tai monikansallisia yrityksiä, mutta äänestäjien on vähintään tiedettävä, mitä ne ovat, ja mitä asioita ne haluavat ajaa poliitikkojen kautta. Jonkin Keskustan tapaisen yleispuolueen kohdalla ongelmaksi voi toki tulla se, ettei se itsekään tunnu aina tietävän, mitä se edustaa. (Ainakaan poliitikot eivät näy tietävän, kuka heille on rahaa antanut. Näin palkansaajana luulisin itse kyllä kiinnittäväni huomiota tilille kilahtaviin ylimääräisiin euroihin.) Keskustan outo asema kielii tietysti muutenkin puoluejärjestelmän epätarkoituksenmukaisuudesta. Oikeisto-vasemmisto - ristiriita lienee edelleen ajankohtainen, mutta miksi Suomessa ei ole esimerkiksi selkeämpää liberaali - konservatiivi -asetelmaa tai vaikkapa alueiden puolueita?

Vaan se parlamentarismin kriisi - se ei taida ratketa edes vaalirahoituksen avoimuudella. Millä keinoin välikysymykset lakkaisivat olemasta poliittista teatteria ja miten hallitusta voitaisiin vastuuttaa jo sen toiminnan aikana eikä vasta seuraavissa vaaleissa? Hallituksen kaatumisen ei pitäisi kenties olla helppoa, mutta ehkä sen pitäisi kuitenkin olla mahdollista muutenkin kuin hallituspuolueiden keskinäisen riitaantumisen johdosta.

Toinen vaihtoehto voisi olla palaamisessa määräenemmistöpäätöksiin eduskunnan useammissa päätösmenettelyissä. Näin oppositiollakin voisi olla poliittista vaikutusvaltaa ja hallituksenkin olisi pakko ottaa huomioon eriävät mielipiteet politiikan linjoja suunniteltaessa.

Kommentoijien muuten toivoisi pysyvän esitettyjen argumenttien analyysissa. Aktorin oma poliittinen tausta vaikuttaa hänen toimintaansa, mutta se ei disseminoi hänen esittämiään argumentteja. Kun argumentit on käsitelty, voi käydä käsiksi niiden esittäjän mahdollisiin omiin luurankoihin. Luurangot voivat tehdä argumenttien esittämistä ymmärrettäväksi, mutta itse väitteiden tai perustelujen pätevyyteen ne eivät vaikuta. Poliitikot tietenkin syyttävät toisiaan miten parhaiten keksivät, mutta esimerkiksi toimittajilta voisi odottaa jotain muuta.

Gnothi seauton

Edellä kirjoitettua ei pidä ymmärtää niin, että melonta olisi ilman muuta zeniläinen tapa saavuttaa yhteys jonkin korkeamman todellisuuden osan tai tietoisuuden tason kanssa. Näinkin sen voi tietysti kokea (esim. Doug Ammondin Whitewater philosophy), mutta uskoakseni tämä aspekti ei sentään ole jokaisen melojan mielessä kaiken aikaa.

Pikemmin jo esisokraatikoilta tuttu maksiimi Tunne itsesi (gnothi seauton) on ajatuksellinen ideaali, ja ideaalin luonteeseen kuuluu se, että sitä ei voi täydellisessä merkityksessä saavuttaa.

Sen sijaan itsetuntemusta tai tietoisuutta tässä mielessä voi lähestyä erilaisin tavoin ja eri näkökulmista. Filosofia on yksi tällainen tapa, urheilu voi olla sitä jossain luultavasti kapeammassa merkityksessä.

Koskimelonnan itsetuntemus edellyttää ensinnäkin melomista. Ei voi arvioida omaa onnistumista, ellei a) melo ja b) omaa jonkinlaista käsitystä omista taidoista.

Toisekseen itsetuntemus edellyttää käsitystä siitä, kuinka tapaa reagoida jännittävissä tilanteissa tai esimerkiksi konkreettisen loukkaantumisen mahdollisuuden edellä.

Hienovaraisempi asian analyysi osoittaisi luultavasti jotain sellaista, että melojan - kuten kenen tahansa - tietoisuuteen vaikuttaa aiemmin opittu, josta käsin hänen tietoisuutensa rakentuu (ks. esim. Hans-Georg Gadamer). Toisaalta harrastuksen vieminen pidemmälle rikastaa aiemmin opittua ja antaa sitä kautta uusia työkaluja paitsi itse melontaan myös varsinaiseen analyysiin. Oppiminen tapahtuu onnistumisen ja epäonnistumisten kautta ja tietoisuuden syventäminen edellyttää monenlaisia - usein myös ikäviä - kokemuksia. Toisaalta tietoisuutta prosessissa voi syventää se, että kun outo muuttuu tutummaksi, alkaa paljastua, mikä pelko on lähinnä tuntemattoman pelkoa ja mikä sellaista perusteltua pelkoa, jonka kohde voi aidosti esimerkiksi vahingoittaa. Myös tuon oppimisprosessin tunnistaminen itsessä on kiinnostavaa.

Kaikkea ei voi missään tapauksessa tiedostaa, mutta juuri intuitiivisesti tapahtuvien prosessien nostaminen tarkasteluun ja rehellisyyteen pyrkivä itsearvio tuovat harrastuksen lähemmäksi filosofista prosessia. Samalla voi paljastua esimerkiksi se, missä määrin omat motiivit ovat toisten antamia ja missä päämäärä - tiedostettu tai tiedostamaton - ehkä juuri melonnan suhteen on. Ei mikään pieni kysymys.

Noin turvallisuuden näkökulmasta ja miksei muutenkin on kiinnostava myös kysymys "kuudennesta aistista". Tämä viittaa ymmärtääkseni siihen, että johonkin ympäristöön harjaantunut ihminen havaitsee valtavasti erilaisia merkkejä, mutta pystyy tietoisesti käsittelemään vain osan niistä. Hänellä saattaa olla kuitenkin esimerkiksi epämukava tai epävarma olo, jonka syytä on vaikeaa paikallistaa. On mahdollista, että tiedostamaton prosessoi esimerkiksi potentiaalisen vaaran merkkejä, joita tietoisuus ei huomaa. Tällaisista epämukavuuden tai epävarmuuden tunteista ovat kertoneet esimerkiksi onnettomuuteen joutuneet vapaalaskijat.

Kuten melontakaverini Tuomas Vaarala sanoi, onkin hienovaraista peliä tehdä päätöksiä nojautuen yhtä aikaa tietoisuuteen ja toisaalta tiedostamattomaan, jonka vaikutuksen tietää kuitenkin olevan olemassa mutta johon on vaikea päästä käsiksi. Loppujen lopuksi käteen jää siis näppituntuma tai - kuten sanottua - vaillinainen tietoisuus. Onneksi ideaalin tavoittamattomuus ei kuitenkaan ole syy olla pyrkimättä siihen.

Toivoa ja virtuaalimelontaa

Totuus uinuu syvyydessä, sanoivat Demokritos ja Toivo Salonen.

------------------------------

Blogin ensimmäinen merkintä tulee vähän väsyneistä (hybristä seuraa aina nemesis) mutta miellyttävistä jälkifiiliksistä. Eilen lauantaina juhlittiin Rovaniemellä ystäväni ja filosofianopettajani, filosofi Toivo Salosen 60-vuotisjuhlasymposionia. Juhla oli hieno niin esitysten sisällön kuin iltaohjelmankin suhteen. Erityisen mukavaa oli vaihtaa epävirallisesti kuulumisia illalla filosofien kanssa. Tuntuu, että parhaimmat uudet ideat saa kyllä useimmiten juuri tällaisissa epävirallisissa yhteyksissä, joissa asioista voi aidosti keskustella - jopa näin "rentoutumismerkeissä". Semminkin, kun paikalla oli juuri sellaisia ihmisiä, joiden osaamisalat kiinnostavat myös minua. Tietysti tämä on luonnollista siinä mielessä, että olen aloittanut ja jatkanutkin filosofian opiskelua nimenomaan näiden samojen ihmisten luennoilla. Joka tapauksessa tuntuu taas siltä, että pitäisi saada harrastaa filosofiaa aidosti ja ajan kanssa.

(Olen muuten edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että myös luentojen voima on nimenomaan keskusteluissa, joilla voi olla ihan erilainen heuristinen anti kuin monologilla. Sen vuoksi virtuaaliluennot ainakaan yksinomaisena opetusmuotona eivät voi mitenkään korvata luentosalissa istumista.)

Kuten tavallista, myös virtuaalimelontaa harrastettiin ahkerasti. Päivän muuhun teemaan sopivasti puhuimme tietoisuudesta. Koskimelonta jos mikä on laji, jossa tosiasioiden vähättely tai omien taitojen yliarviointi voi johtaa ikäviin seuraamuksiin. Toisaalta onnistuneet päätökset ja valinnat ovat palkitsevia, sillä ne kertovat, että tietoisuus ei ole niin sanotusti täysin pihalla.

Tämähän on silkkaa totuuden korrespondenssia: jos katson, että A) tavanomainen melontataitoni riittää kosken X melomiseen ja B) olen sekä fyysisesti että psyykkisesti sellaisessa olotilassa, että pääsen tarpeeksi lähelle tavanomaista taitotasoani ja sitten C) todella melon kosken X onnistuneesti, niin käsitykseni sekä taidoistani että vallitsevasta psyykkisestä ja fyysisestä tilastani on tosi (tai vähintään osittain tosi, sattumalla on kai aina roolinsa). Minusta on kiehtovaa analysoida omaa taitotasoa ja ehkä vielä enemmän päivän henkistä tilaa eli sitä, pelkäänkö juuri nyt liikaa tai olenko muutoin liian epävarma. Jos tällaiseen rehelliseen analyysiin pystyy edes vaillinaisesti - sillä vaillinaista itsetuntemus aina jossain määrin lienee - on jollain tavalla kartalla oman itsensä suhteen. Koskimelonta on kohtuullisen hyvä tietoisuuden peili, sillä siinä mahdollisilla virheillä on kouriintuntuvia seurauksia ja siten tutkiskelulla on välitöntä merkitystä. Voi tietysti olla, että se on tietoisuuden peili vain melonnan suhteen.

Tietenkään koskimelonta ei ole aina itsetutkiskelua tai muutoin syvällistä toimintaa. Se on myös lapsellista hauskanpitoa, mikä on sen toinen hyvä puoli.

Joka tapauksessa urheilu voi parhaimmillaan olla ajattelevan ihmisen toimintaa. Samankaltaisia elementtejä itsetuntemukseen liittyen löytyy vaikka vapaalaskusta, kiipeilystä ja kamppailulajeista, joissa huono harkinta voi johtaa varsin konkreettisiin seuraamuksiin. Totta kai lajissa kuin lajissa itsetuntemuksesta on hyötyä ja kilpailupuolella se lienee jonkinlainen välttämättömyyskin.

Itsetuntemusta olisi tietenkin sekin, jos pääsisi selvyyteen omista motiiveista ajaa 300 kilometriä kahden tunnin melonnan takia - joku voisi pitää sitä isona vaivana, mutta koskimelonnassa tuollainen on melko tavallista. Samoin jonkinlaisena luontoihmisenä toivoisi entistä vähäpäästöisempää autotekniikkaa. Autoilu on valitettavasti pakollista, jos haluaa meloa. Tietenkin voisi olla melomatta, mutta se on karu vaihtoehto.

Alla: tämän jätin suosiolla kavereille. Kuva on Store Ulalta Norjasta. Alhaalla vasemmalla on ikävä pintakivi. Taitotaso olisi luultavasti riittänyt, mutta itseluottamus ei ollut kohdillaan. Kosket ovat siinä mielessä kivoja, että ne eivät häviä, vaikka niitä ei meloisikaan ja uusia mahdollisuuksia tulee aina. Tietenkin tämä edellyttää sitä, ettei niihin rakenneta monikäyttöallasta tai ekoallasta, kuten ainakin Suomessa mielellään tehtäisiin.