Kaarina Hazard ja Tony Halme

Pakko ottaa blogi takaisin tauolta ei Haitin järkyttäväksi osoittautuvan tuhon vaan ihan kotoisen kohun vuoksi.

Tarkoitan tietysti Kaarina Hazardin kolumnia, jossa hän tuomitsi jyrkin ja monille ilmeisen vaikein sanankääntein median uutisoinnin Tony Halmeen kuolemaan liittyen. Hazardin mukaan Halmeesta rakennettiin hänen kuoltuaan sankarikuva lähinnä siitä syystä, että sekä hänen elämänsä että kuolemansa olivat sopivia sankaritarinalle. Tony Halme eteni ryysyistä rikkauksiin oman työnsä ja lihastensa voimalla, kävi läpi traagisen terveyden menetyksen ja vaipui yksinäisyyteen, jossa koki katkeran kuoleman. Näinhän kävi Elvikselle ja monelle muulle, kuten Hazard kirjoittaa.

Hazardin mukaan ongelma on siinä, että Tony Halme oli tosiasiassa muuta: sekakäyttäjä, laittomien aseitten harrastaja ja känninen sekoilija.

Kaikkea tätä Halme epäilemättä oli. Hazard on oikeassa myös siinä, että media ei ole välttämättä vastuullinen rakentaessaan sankaritarinoita. Sitä kiinnostaa kiinnostavuus, asioiden myyvä tulkinta. Sinällään tässä ei toki ole mitään uutta. Tragediat - myös ja nimenomaan inhimillisestä heikkoudesta johtuvat - olivat keskeinen osa jo antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuutta.

Kaikesta huolimatta Hazard unohtaa, että Halme oli myös todellinen oman elämänsä rakentaja - vaikka hän lopulta epäonnistuikin ja tuhosi itsensä. Hän oli myös erikoinen ja omalla tavallaan huomattava persoona, joka jollain omituisella tavalla uskoi itse tekevänsä asiat oikein ja toisin kuin muut. Se, ettei hän tähän kyennyt, on toinen asia. Hazardin mukaan Halme oli "vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin". Epäilen, että Halme itse - ja myös hänen äänestäjänsä - uskoivat olevansa jotain muuta kuin vitsi. En ole varma, tekeekö elämässä epäonnistuminen ja sekoilu mitättömäksi sen, että jossain vaiheessa on myös onnistunut ja uskonut aidosti itseensä. Onko siis kenen tahansa epäonnistujan aiempi onnistuminen vitsi?

Hazardin mediakritiikki on osuvaa ja painavaa. On sääli, että hän ei malttanut kirjoittaa kritiikkiään niin, ettei kuollutta miestä olisi leimattu välittömästi kuolemansa jälkeen sikaniskaksi ja vitsiksi. Suomalaisessa luterilaisessa kulttuurissa on paljon merkillisyyksiä, mutta yksi siihen liittyvistä kauniista tavoista on se, että kuolleista ei kovin helposti puhuta pahaa.

Toinen ilmiöön liittyvä kiinnostava seikka ovat Hazardin kirjoitusta kritisoineet ja toisaalta puolustaneet kirjoitukset. En tiedä, ovatko keskustelupalstat jonkinlaisia avohoidon korvikkeita vai oireellisia kuvastimia kansanmiehen/naisen sielusta, mutta kovin syvälle ei ole suomalainenkaan aggressiivisuus hautautunut. Toisen kuoleman toivomiseen ei paljoa tarvita.

Haitin tragedia saattaa osoittautua yhdeksi historian suurimmista inhimillisistä murhenäytelmistä. Täältä kaukaa Suomesta ei oikein voi kuin laittaa pienen avustuksensa keräykseen ja rukoilla ja toivoa parasta kärsiville.